Sielun pimeää yötä ihmisyyden rämeillä, aatoksia sieltä, rönsyjä täältä eli egonpeliä elämän unessa. Henkistä extremeä.

Vaikka kirjottaminen on mielipuuhiani, sain silti egoni kiinni tekstieni vertailusta muihin.

Kirjottaminen on minulle ollut keino purkaa ajatuksiani ja tunnetilojani. Vaikka elämässäni olikin pitkä ajanjakso, jolloin en pystynyt kirjoittamaan.

Sydämeni oli tuolloin hajalla – rikki. Samaan aikaan ryvin synkissä vesissä. Varmasti olisin saanut diagnoosin masennus, jos olisin sellaista juossut hakemaan.

Olin myös erakoitunut.

Käytännössä eristäydyin maailmasta. Ihan kuin minua ei olisikaan ollut olemassa. Olin näkymätön. Kukaan ei ollut kiinnostunut minusta ja tekemisistäni. Ei nähty. Ei kuultu.

Sielun pimeä yö, hetki, jonka jokainen henkisen polun tallaaja joutuu jossain vaiheessa elämäänsä kohtaamaan. Kerran tai useammin.

Se tekee kipeää. Sattuu ihan helekutisti. Sun koko elämä on hajalla. Ajattelin jopa itsaria.

Luojalle kiitos. Olen aina nähnyt tunnelin päässä valoa. Koska uskoni paremmasta huomisesta on aina ollut vahvaa, sain elämänhalustani kiinni. Tämä oli se hetki, joka ajoi minut vahvemmin henkiselle tielle.

En tiedä missä olisin. Olisinko edes tässä naputtelamassa kirjoitusta, ellen olisi lähtenyt henkiselle puolelle. Kai se oli monella tapaa pelastus.

Tällä hetkellä opiskelen henkisyyttä enemmän ei-dualistisemmasta näkökulmasta. Sitä tarjoilen jossain määrin kirjoituksieni kautta myös sinulle. Tietoiseksi tulemisesta, pikaväylää egosta vapautumiseen.

Kiillotettu henkisyys ei jaksa enää viehättää. Se antoi kyllä alkusysäyksen.

Olen matkalla, joka jatkuu. Matkalla, joka vie kohti syvempää itsetuntemusta ja oivallusta siitä, kuka olen kaikkien keskeneräisyyksien, haavojen, pelkojen ja naamioiden takana.

Varmaa on, että me tarvitsemme kipeät läksymme, jotta suuntamme ja katsontakantamme muuttuu. Me tarvitsemme ne kipeääkin kipeät kokemukset, jotta kasvamme.

Niinpä tänään, sain egon kiinni kirjoittamieni tekstien vertailusta muiden kirjoituksiin. Tiedän kyllä, että osaan kirjoittaa.

Niin kävi, että egoni vertaili kirjoittamaani muiden teksteihin. Kun tarkemmin katselin muiden kirjoituksia, ei ne sen kummempia olleet, eikä välttämättä laadukkaampiakaan.

Joten, ihan turhaan poden huonommuutta tai arvottomuutta kirjoituksistani ja niiden sisällöstä. Ilmaisen samat asiat hiukan toisin – ehkä vaan suorempaan. Minulta kun tuppaa tietynlaiset suodattimet puuttumaan.

Samalla ego nostatti tietoisuuden kenttään arvottomuuden ja riittämättömyyden tunteet, nuo vanhat iänikuiset haavat, jotka puskivat läpi. Jotkut haasteet ja kipupisteet ovat juurtuneena syvälle, aiheuttaen vääristyneen uskomusjärjestelmän, jota ego käyttää hanakasti tarkoituksiinsa.  

Arvottomuuden ja riittämättömyyden tunteet ovat monelle naiselle niin tuttuja tunteita.

Jotkut tekevät kaikkensa peittääkseen ne kovuuden ja sydämettömyyden kuoriin. Nämä tunteet kulkevat suvun naisissa aina seuraavalle sukupolvelle, ellei niitä tiedosteta ja työstetä pois.

Kuten myös näkymättömyys ja olemassaolon tarkoitus. Siinäkin yksi kivireki, jota vedämme perässämme liiankin pitkään.

Sinua ei nähdä. Ei kuulla. Sanomallasi ei tunnu olevan mitään merkitystä.

Nähdyksi ja kuulluksi tuleminen ovat hyvin tärkeitä asioita ihmisyydessä. Että jokainen meistä tulee kuulluksi ja nähdyksi sellaisena kuin on. Voimme ilmaista mielipiteitämme, näkemyksiämme ja ilmaista itseä ilman, että tulee teilatuksi näkemystensä takia.

Tämän kaltaisia levyjä egomieli tykkää meille pyörittää.

Kuten huomaat, en ole yhtään sen kummempi ihmisenä kuin sinäkään. En yhtään parempi enkä viisaampi.

Voi sanoa, että olen matkalla. Olen matkalla kokemassa ihmisyyttä, oppimassa ja kasvamassa.

Niin, sitä sinäkin teet. Kuljet omaa polkuasi haasteittesi ja kipuilujesi kautta.

Meillä jokaisella on omat haasteemme ja kasvumme ihmisyydessä. Ei me kuulkaas muuten opita.

On se mahtava kokemus, tämä, elämäksi kutsu matka ihmisyydessä. Mikä temmellyskenttä egolle. Saa olla ja rellestää mielin määrin.

Mua tää touhu on kyllästyttänyt jo pitkään. Aina sama levy.

Uudestaan ja uudestaan, kehot ja olosuhteet vain hieman muuttuvat. Iänikuinen levy, joka ei tunnu hellittävän.

Olen kyllästynyt tähän. En jaksaisi enää rämpiä tässä ihmisyyden suossa, inkarnaatiosta toiseen. Tahtoisin pois.

Kaikki on jo moneen kertaan nähty ja koettu. Mitä järkeä missään on?

Sama levy. Uusi kuori. Sama egonpeli.

Ei hätää rakas lukijani. En ole singahtamassa mihinkään avaruuteen enkä poistumasta kehosta. Sen aika ei ole vielä.

Henkisyys on extreme-laji

Henkisyys on extreme-laji, jossa jokainen joutuu käsittelemään myös suhteensa kuolemaan.

Rakkaiden lähimmäisten poismeno tarjoaa tähän oivia mahdollisuuksia, tutkia lähemmin omaa kuolemanpelkoa ja suhtautumistaan kuolemaan.

Mitä aikaisemmin kykenemme muuttamaan suhtautumista väistämättömään, sen helpommin pystymme elämään ja nauttimaan matkastamme täydesti.

Meillä ihmisillä vaan tuppaa olemaan se tapa, että sysäämme asian käsittelyä siihen saakka, kun se on hetki häämöttää ja emmekä voi enää vältellä asiaa.

Siihen saakka voimme vältellä kaiken epämiellyttävän kohtaamista. Voimme sysätä asian pois mielestä.

Paitsi…

et saa rauhaa, koska sinulla on kuolemanpelko, jota et ole käsitellyt.

Mitä kuolema sinulle merkitsee? Koska olet ajatellut poistumistasi?

Herkullisia aiheita. Eikö vain?

Muistan itse ajatelleeni kuolemaa ensimmäisen kerran ollessani lapsi. Olin jotain 8 – 9 vuotias.

Pyysin Jumalalta, että Hän ottaisi minut takaisin. En halunnut elää. En halunnut elää perhehelvetissä ja kiusattuna. Kukaan ei rakastanut eikä pitänyt. Pyysin Jumalaa ottamaan minut takaisin. Halusin kuolla.

Tällaisessa yhteiskunnassamme me tosiaan elämme, jossa kukaan ei välitä kanssaihmisistään. Kaikki nämä viimeaikaiset kiusaamistapauksetkin sen kertovat. Surullista, miten ihmisten elämät pilataan tällä tavalla.

Isäni poistui tästä maailmasta marraskuun aikana ja se nosti pintaan monenlaista. Minulle vuoden loppu oli rankka. Tammikuu meni antaessa itselle lepoa, unta ja rauhaa. Kunnes helmi- ja maaliskuu toivat mukanaan rytinällä kipeitä asioita koettavaksi ja työstettäväksi.

Työstin samalla egoa. Ego heitti kaikki mahdolliset pelot eteeni. Esiin nousi käsittämättömän typeriä ja naurettaviakin pelkoja.

Kun katsoo pelkoja syvemmälle, kaikki johtaa yhteen ja samaan pelkoon, joka on meille kaikille yhteinen. Erillisyyden harha. Ero Jumalasta.

Koska meillä on kuolemanpelko, tarkoittaa se erillisyyttä Jumalasta.

Välillä kuulee jonkun sanovan, ettei pelkää mitään. Todennäköisempää on, että silloin vasta pelkäätkin. Meillä kaikilla on pelkoja. Kuolemanpelko on meille yhteinen.

Itsekin luulin, ettei minulla sellaista ole. Olenhan henkinen ja tiedän, että kuolemaa ei varsinaisesti ole. Silti, jouduin katsomaan kuolemapelkoa silmiin. Oli se.

Tuntuu siltä, että just nyt kaikki mahdollinen paska etsii tietään ulos.

Herään aika usein yöllä pelkoon, jonka tällä kertaa tunnistan kuolemanpeloksi. Aikaisemmin se ikään kuin naamioitui muiden pelkojen alle. Nyt se tulee yhä voimakkaammin tietoisuuden kenttään.

Kaikki paska, vitutus ja vääristyneet ohjelmoinnit nousevat pintaan. Nyt tarjoillaan muijalle oikein olan takaa henkistä extremeä.

Kaiken henkisen extremen keskellä mietin sivustoni kohtaloa. Tällaisina hetkinä tietää, että jokin tulee pysyvästi muuttumaan, vaikka et pystykään sitä täysin sanoittamaan, mutta tiedät muutoksen kolkuttavan ovellesi.

Kasvu tuo kivun ja tuskan. Kasvu tuo mukanaan muutoksen. Vain muutos on pysyvää.

 

Henkisyys on sisäänpäin kääntymistä

Ainut tärkeä asia ihmisillä tuntuu olevan oma napa ja egon halut. Ihmiskunta juoksee haalien kuvitteellisia omaisuuksia, jotka eivät oikeasti ole omia.

Koska ihmiskunta oivaltaa, että kaikki on vain lainaa. Kaikki on vain Jumalan armosta annettu meille. Oikeasti emme omista mitään. Paperinpalasella ei ole todellista arvoa. Sillä on arvoa vain egomielelle.

Jännää on ollut havainnoida kuinka ego suhtautuu tähän kaikkeen.

Mikä tahansa ongelma, haaste tai kipupiste meillä sattuu olemaan pinnalla, tarkoittaa se vain yhtä asiaa, nimittäin sitä, että tuossa kohtaa emme vielä osaa rakastaa itseämme.

Kun emme osaa rakastaa, podemme alituisesti syyllisyyttä ja pahaa oloa erillisyydestä Jumalasta.

Tätä henkisyys tosiasiassa on. Sisäänpäin kääntymistä ja pimeytensä kohtaamista, karman putsaamista ja egon kuollettamista. Eli, todellista henkistä extremeä.

Henkistä tietä voisikin verrata pitkänmatkan kestävyys juoksuun, joka jatkuu useammassa inkarnaatiossa. Henkistä tietä voisi kuvailla myös likapyykin pesemiseen, jossa käydään läpi monta puhdistustoimintoa, tehopesua linkouksen kanssa.

Vähintäänkin puolikuollut olo siinä vaiheessa, kun tuntuu siltä, että maantie jyrä on pyyhkäissyt ylitsesi.

Tätä henkisyys on silloin, kun höyheniä ja glitteripölyä ei sada taivaalta. Kun et saa mitään hienoja, tajuntaa ja tietoisuutta päräyttäviä kokemuksia tekemistäsi henkisistä harjoituksista.

Hienoja kokemuksia tulee, tosin ei ehkä niin runsaalla kädellä kuin aloittaessasi henkisen taipaleesi.

Siinä vaiheessa, kun henkisyyden alkuhuuma on haihtunut, sinun odotetaan ryhtyvän itse töihin ja tekemään osasi. Et voi joka asiassa etsiä vastauksia itsesi ulkopuolelta, odottaa ja toivoa, että joku ulkopuoleltasi kertoo, mitä tehdä ja kuinka toimia. Ihan itse on tehtävä.

Sinun odotetaan itse löytävän vastaukset sisältäsi ja toimivan, kuten mestari toimii.

Ehkä saamme hienoja kokemuksia juuri sen verran, että ne kannustavat meitä jatkamaan matkaamme eteenpäin, kuorimaan taas uuden kerroksen egon pinnalta pois.

Tätä enkelit ja muutkin valonauttajat ovat minullekin muistuttaneet. Lopettaa etsiminen muualta, kun vastaukset löytyvät itsessä.

Me kaikki olemme mestareita – oman elämämme mestareita. Sen haasteen ja kivun, minkä olemme egon kuvitelmissamme luoneet, sen me itse pystymme myös vapauttamaan.

Itse luotu, itse aiheutettu, itsellä on myös vapautumisen ja parantumisen avaimet.

Työstettävää materiaali meissä itse kussakin riittää. Jos luulee olettavansa, että kaikki on jo putsattu, niin ihan varmasti ei ole. Aina voimme kuoria uuden kerroksen ja katsoa, mitä pinnan alta löytyy.

Kukaan ei ole niin valmis eikä putipuhtoinen, etteikö olisi syytä kurkata sisimpäänsä ja työstää uutta kerrostumaa pois.

Henkinen tie on rankka. Se on kuitenkin hyvin palkitseva ja antoisa.

Lieneekö tämä suurin syy myös siihen, miksi suurin osa ihmiskunnasta valitsee taviksen elämän.

Taviselämässä ei tarvitse ottaa vastuuta pimeytensä työstämisestä, paskakerrosten putsaamisesta ja egon koulimisesta. Voi jatkaa egoelämää unessa, rellestää niin paljon kuin sielu sietää.

Silti, en usko, että taviksenkaan elämä olisi ihan helppoa. Pääset kyllä henkisten asioiden suhteen helpommalla, tietämättömänä monesta seikasta, joka henkiselle etsijälle on itsestään selvää. 

Helppoa ei ole elää laput silmillä ja uskoa tosissaan egon uneen.

Niin, en enää vertaile kirjoituksia muihin. Kirjoitan sen, mikä tulee sisältäni. Ilmaisen itseäni ja annan sanojen soljua.

Näennäisesti joku voi vetää herneen nenään. Mehän tiedämme, että se on vain ego joka suutahtaa ja kihisee raivosta. On lohdullista tietää, että egon jupinat eivät ole koskaan totta.

Lopetetaan juoksentelu ja vastauksien etsiminen itsen ulkopuolelta. Työstetään ego ja pidetään se kurissa. Tehdään sisäinen työmme, rakastetaan ja antaudutaan Jumalalle.

Matkamme käy kohti valoa.

 

Osallistu arvontaan vaikuttamalla sivuston sisältöön.

 

Sinua saattaisi myös kiinnostaa:

Minuuden harha

Ykseys vai erillisyys?

Miellyttää tai ei

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lisää artikkeleita

Hetki luovuudelle

Himmelin valmistaminen paperipilleistä

Himmelin valmistaminen paperipilleistä. Tässä jaksossa jatkamme siitä mihin viimeksi jäimme. Meillä on nyt paperipillit valmiina ja nyt voimme kasata niistä pienen himmelin. DIY: Himmelin valmistaminen

Lue lisää »
Luova Valo

Valinta johtaa seuraukseen

Mitä me oikeastaan valitsemme? Tiedämmekö valintamme hetkellä mitä olemme valitsemassa? On vai yksi valinta jonka teemme. Ja tuo valinta on rakkaus. Tiedäthän… Me teemme päivän

Lue lisää »