Mielen revähdyksiä

Elämän edessä ihminen käy välillä polvillaan. Mielen revähdyksiä, kipua, tuskaa, itkua, mitä milloinkin. Löysin itseni kuopasta. Kävin hetkellisesti pohjalla.

Okei. Todella pohjalla. Ajatukset meinasi jo luisua synkkiin vesiin.

Asia, joka sen tällä kertaa laukaisi, oli sietämätön kipu, joka ei antanut hetken rauhaa. Vanha lihasrevähtymä äityi sellaiseksi, että kipeää teki. Liittyipä siihen muutakin käsittelemätöntä ja sisimpään haudattua.

Tosiasiat on myönnettävä itselle, vaikka helppoa niiden tunnustaminen ja myöntäminen eivät ole.

Huomaatko rakas lukijani, en ole sinua kummempi. En viisaampi. Enkä parempi.

Kärsin samoista elämän haasteista ja ongelmista, aivan kuten sinäkin. En ole yli-ihminen enkä haavoittumaton, vaikka teksteistäni saattaisi joku jotain sellaista tulkintaa kehitelläkin.

Ehkä olet saattanut pitää minua ylimielisenä, jopa leuhkana, etäisenä, pelottavana, suorasanaisena narttuna tai muuta vastaavaa. Olenko sitä? Oikeasti?

Entäpä jos sinä olet ihan samanlainen?

Ehkä vain mielen revähdyksessä oletat minun olevan jotain, tuntematta minua ihmisenä kovinkaan hyvin?

Luovuudenlahja minulla tosin on. Ja, se on totta. Olen taitava siinä. Muutoin joudun kohtaamaan elämän haasteet, kivut ja säryt kuten muutkin ihmiset.

Missä lihasrevähtymä oikeasti on? Onko se edes kehossa?

Se on mielessä. Egomielessä. Mielen revähdys on uskomusjärjestelmä, jota ego pyörittää. Kivut, säryt ja vaivat ovat meidän mielessä. Mielen ohjelmointia muuntamalla saisimme kaiken loppumaan vaivatta.

Emme tahdo uskoa, että se olisi niin yksinkertaista. 

Emme useinkaan ole kovin armollisia emmekä edes lempeitä itseämme kohtaan niin, että antautuisimme vastaanottamaan armon. Voisimme joka hetki vain heittäytyä armon käsivarsille, luottaen täysin.  

Niin löysin itseni kuopasta, vaikka kaiken aikaa avaimet vapautumiseen ovat olleet taskussani. Egomieli on hassu ja oikukas.

Okei. Tiedän mistä on kyse, mutta siihen liittyy muutakin, joka on vielä oivaltamatta. Tiedän ratkaisun ja silti sisimmässäni tunnen, kuinka se viimeinen puuttuva palanen on hukassa. Se the palanen, joka nivoo kaiken yhteen.

Oi, miksi en oivalla?

Olen motkottanut yläkertaan asiasta. Hiljaista on. Siipiveikot pysyvät hiljaa. Eivät ne sitä kerro, kun ihan itse on oivallettava.

Nuoria sieluja autetaan käsittääkseni henkimaailman suunnasta auliimmin, kun vanhaa sielua patistetaan oivaltamaan itse.

En tiedä sitten, kuinka asianlaita tosiasiassa on. En jaksa pikkuasioista heille kitistä, enkä aina niin isoissakaan siipiveikkoja vaivata.

Pyydä apua silloin, kun on kyse oikein isoista asioista, kun omat voimani ja taitoni eivät riitä. Vasta sitten huutelen yläkertaan, kun olen polvillani ja väännän itkua kivusta.

Tai, kun kyse on luovuudesta. Silloin antaudun heidän ohjaukseen. Jumalahan se lopulta on, joka tekee ja toimii kauttamme. Olemme Hänen työrukkasia, instrumentteja – joka ikinen.

Oveen olen hakannut ja siihen on vastattu. Rakkaani, Jumalani, tee minulla mitä tahdot. Tapahtukoon sinun tahtosi.

Pienen pieni höyhen laskeutui suoraan eteeni, hetkellä, kun taas sadattelin kipua ja tuskaa. Kyllä. Tiedän, että olette vierelläni ja lohdutatte.

Tänään kaivoin vanhoja runoaarteita laatikoista. Virkistävää lukea, mitä kaikkea on tullut nuorempana rustailtua. Viisaita sanoja. Osuvia ja myös hyvin egoa kuvastavia jo tuolloin.

Rakkauttakin.

Kaipausta.

Voi… Haikeus… 

Välillä minun on vaikea käsittää sitä… Kuka nämä on kirjoittanut?

Onko se Rita, joka on kirjoittanut… vai Hän?

 

 

”  Minun lauluni ovat Sinun,

Minä olen Sinä,

Sinä ole Minä.

Yhdessä Me uskomme ja luotamme,

Yhdessä Me rakastamme,

Yhdessä Me ajattomuudessa ravitsemme toisiamme.

Sinun laulusi tuntee Minut ja Minun Sinut.

Yhdessä Meidän laulumme kertovat tuhansia tarinoita.

Olemme tasavertaiset ja Olemme Yksi.  ”

 

 

”  Sinun kanssasi on toisin.

Sinun kanssasi vietän elämäni jokapäiväistä juhlaa.

Niin sen kuuluu olla.

Juhla toisensa perään,

juhlimista kanssasi öin ja päivin.

Sinun juhlasi ovat minun juhlani,

sillä me juhlimme toisiamme,

emmekä koskaan väsy.  ”

 

 

Kirjailijoiden pahin pelko on valkoisen paperin tyhjä paino / pelko. Olen sen kokenut. Runojen kirjoittaminen loppui siihen. En pystynyt kirjoittamaan pitkään aikaan.

 

 

”  Valkoisen paperin tyhjä paino,

on aivoja raastavaa,

sama kuin repäisisi sydämen irti rinnastaan

ja näkisi tahran valkoisella.

Se voi olla myös valaisevaa,

soljuvia sanoja vuolaana virtana,

kutsuttuina tai kutsumattomina,

valkoinen itseään täynnä.  ”

 

 

Sinua saattaisi kiinnostaa:

Olipa kerran runotyttö

Lisää artikkeleita

Hetki luovuudelle

Piparminttu -lollipopsit

Kalorittomat piparminttu -lollipopsit syntyvät kädenkäänteessä virkkaamalla. Käsitöiden tekemistäkään ei pidä ottaa liian vakavasti ja tiukkapipoisesti. Toisinaan on kiva leikkiä ja hassutella, kuten nyt, mieleni teki

Lue lisää »
Luova Valo

Intuitiivista maalausta

Jo ennen joulua sisälläni oli voimistuva tunne siitä, että tahtoisin taas maalata enemmän. Vuosina 2006 – 2007 maalasin enemmän, sittemmin on tullut maalattua harvemmin. Siispä

Lue lisää »