Sanat ovat vain sanoja niin kauan, kun niillä ei tarkoiteta mitään.  Sanat voivat olla tyhjiä, jos tunnelataus puuttuu. Joka tapauksessa, sanat rajoittavat.

Kirjoittamisessa ja puhumisessa laitamme sanoja sanojen perään.

Vaikka kuinka vaihtaisimme sanat eri järjestykseen ja muotoilisimme täydellisiä lauserakenteita, sanat rajoittavat. Ne rajoittavat, koska annamme mielemme ohjailla.

Mitä tarkemmin keskitymme täydellisen lauseen tavoitteluun ja sanojen taiteilun asetteluun, tulemme toimineeksi mielen tasolla. Ohjaamme tai pakotamme sanat tiettyyn muottiin. Mieli, järki toimii niin.

Yleisesti oletamme, että sanoilla voimme ilmaista melkein mitä tahansa. Voimme ilmaista tunteitamme, olotilaamme, kokemaamme.

Vai… voimmeko?

Kuinka totuudellista se lopulta on?

Itse ainakin olen tullut siihen päätelmään, että sanat rajoittavat. Sanat rajoittavat valtavan paljon. Emme voi siksi kovinkaan tarkkaan sanoilla ilmaista yhtikäs mitään.

Jos yritämme mielentasolla kirjoittaa tai tehdä mitä tahansa, vaikkapa käsityötä, se on rajoittava tekijä. Se rajoittaa heti, kun asetamme toimintamme mielentasolle, jossa on jollain muotoa aina ego mukana. Hallinta ja järkeily.

Rajoittavaa se on myös siksi, että siitähän puuttuu spontaanisuus eli intuitiivisuus.

Itse oivalsin käsitöiden ja askartelujuttujen kohdalla asian aikapäiviä sitten. En pysty tekemään mitään, jos yritän tehdä sitä mielen kautta ohjaillen ja järkeillen.

Homma ei vaan toimi eikä saa tuulta purjeisiinsa. Junnaa ja junnaa, enkä mitään saa tehdyksi.

Kun heittää käsijarrun eli mielen pois päältä, ja antaa intuition ohjata, niin jopas vaan alkaa hommat luistamaan.

Tämän kevään ja kesän aikana olen pohtinut paljon sanojen rajoittavuutta. Pohtinut ja tunnustellut sitäkin, kannattaa mitään enää kirjoittaa.

Onko missään enää mitään järkeä?

Onko tarpeen ylläpitää blogia ja kirjoittaa näkymättömille seinille?

Maailma on täynnä korulauseita, puhuttuna ja kirjoitettuna. Mieli keskittyy tuttuihin ja turvallisiin aiheisiin, kepeään hömppä pömppään, joka on egomielelle turvallista luettavaa.

Se on kevyttä pintaliitoa. Meidän ei tarvitse ottaa selvää itsestä ja tutustua Itseemme. Vältymme kohtaamasta Itsemme.

Egossa keskitymme hömppään. Korkein Itse kaipaisi enemmän sielukkaampaa, viisaampaa ja älyllistä sisältöä, jolla oikeasti on merkitystä ja tarkoitusta enemmän kuin kukaan meistä osaa aavistaa.

Sanat rajoittavat niin valtavan paljon.

Kaikessa kirjallisessa tekstissä on myös se mahdollisuus, että se voi tulla egosta. Jos melkein kaikki on egoa ja illuusion kuplaa niin, onko touhussa enää mitään mieltä?

Kun tämän huomasin, tajusin, ettei minulla ehkä ole enää mitään kirjoitettavaa. Minulla ei ole sanottavaa.

Sanojen rajoittavuus on este. Emme voi sanoilla ilmaista kovinkaan paljoakaan. Kaikki yritykset ovat vain pintaraapaisuja siitä informaatiosta, jonka sydämemme ja Korkein Viisautemme tietää.

Onko siis tarpeen kirjoittaa mitään? Kuka minussa tai meissä haluaa sanoittaa ja kirjoittaa?

Kuka haluaan sanansa kuuluville? Korkein Itse vai ego? Siinäpä sitä pähkinää purtavaksi itse kullekin.

Tämän hetkisen oivallukseni mukaan, kaikki sanotaan ja sanoitetaan hiljaisuudessa, joka on intuition, rauhan ja sydämen maaperä. Siellä kaikki tulee sanotuksi täydellisesti. Mikään ei jää epäselväksi.

Viihdyn tuossa maastossa.

Hiljaisuudessa, joka sanoo ja kertoo kaiken, minkä sydämeni ja sieluni tahtoo kuulla. Tämä on se taajuus ja maaperä, joka ravitsee sielua ja sydäntä.

Sitä huomaa, että koneen ääressä naputtelu ja ” yrittäessä ” kirjoittaa jotain, lakkaa merkitsemästä mitään. Sitä janoaa sanattomuutta. Hiljaisuudessa kuiskittuja sanoja.

Kevyt diipadaapan – hömppä pömppän metsästys ja virikkeiden hakeminen itsensä ulkopuolelta eivät vetoa minuun. Etsin syvällisyyttä, sitä minkä löytää vain kääntymällä Itseensä ja tutkimalla maaperää aina vain syvemmältä.

Sanat rajoittavat silloinkin, kun yritämme sanoittaa jotain henkistä kokemaamme, vaikka syvässä meditaatiossa tapahtunutta kokemusta.

Jokainen joka on tässä tilassa kokenut jotain hyvin syvää ja merkityksellistä, tietää kuinka vaikea sitä on pukea sanoiksi. Mitkään sanat eivät riitä sanoittamaan.

Vaikka kuinka yritämme pinnistellä ja löytää riittävän osuvaa, lähelle kuvaavaa sanaa, huomamme, ettei sellaista ole. Sanojen avulla henkisten kokemusten sanoittaminen on vaikeaa.

Sanoja ei ole. Jokainen sana, jolla yritämme asiaa kuvailla, jää vajaaksi.  

Mielen ja järkeilyn avulla emme voi sanoittaa kokemaamme. Mielen järkeilyllä vain puemme kokemuksemme muiden samankaltaisten kokemusten ja tapahtumien joukkoon. Yritämme raamittaa ja laittaa ne oletusarvoiksi, joita ne eivät ole. 

Sanat rajoittavat. Ne todella rajoittavat. Saatamme tieten tahtoen lokeroida ne lokeroihin, sen sijaan, että pyrkisimme vapaaksi mielen ohjelmoinneista.

Miten voimme tietää tai tuntea, jos emme voi sanoittaa?

Yksinkertaisesti sydän tietää. Sydän tuntee. Hiljaisuus puhuu sanoilla, jotka vain sydän osaa tunnistaa ja lukea. Siksi hiljaisuus on niin TÄRKEÄÄ.

Meidän on hyvä oppia viettämään aikaa hiljaisuudessa. Sydän puhuu kieltä, jota mielemme ei osaa lukea.

Mieli ei tunnista kanavaa, kun astumme ulos vapauteen rajoittavista raameista. Sanoja ei tarvita.  Hiljaisuudessa kaikki tulee sanotuksi.

Todelliset sanat sanotaan hiljaisuudessa. Ne, kaikkein tärkeimmät, jotka OIKEASTI  tahdomme kuulla.

Lisää artikkeleita

Luova Valo

Viesti kristallienkeleiltä

Kuulostele ja tunnustele itseäsi. Miltä sinusta tuntuu? Mitkä ovat ne asiat, jotka ovat mieltäsi vaivanneet ja valvottaneet sinua öisin? Sisimpäsi tahtoo kertoa sinulle jotain Käänny

Lue lisää »
Luova Valo

Yksisarviset kertovat

Me yksisarviset olemme ylös nousseita hevosia. Me kuulumme enkelikuntaan ja olemme osa Luojan valoa, aivan kuten te ihmisetkin. Olette vain unohtaneet sen. Meidän kotimme on

Lue lisää »