Nyt kerron sinulle pienen tarinan runotytöstä.

Olipa kerran runotyttö, joka runoili vaan. Hän muistaa hetken, kun nuorena likkana haaveili kirjoittavansa runoja. Runojen kirjoittamisessa oli jotain ihmeellistä taikuutta, jota hän ei osannut tarkemmin selittää.

Runotyttö ei kirjoittanut vain mitä tahansa runoja, vaan rakkausrunoja. Tuo leiskuva lempi ja kytevä rakkaudenpolte… Rakkaudesta on niin moneksi.

Runotyttö tuumaili…

Meidän ihmisten maailmassa rakkaus on usein kaikkea muuta kuin aitoa, puhdasta ja syvää. Rakkautemme on monesti egomme sävyttämää ja draamankaaria täynnä.

Niin sitten eräänä päivänä nuoruuden huumassa runotyttö istui alas ja alkoi raapustamaan runoja. Hän kirjoitti ja kirjoitti. Runoili vaan. Ja, niitähän tuli, laidasta laitaan koko rakkauden tunnekirjo.

Kirjoittaminen oli tuolloin runotytölle omien tunteiden ja ajatuksien purkua. Kirjoittaminen oli väylä, kanava oman sisimmän purkamiselle. Samalla siinä tuli näkyväksi omalle haavoittuvuudelleen.

Silloin, kun ihmisinä avaamme oman sydämemme täysin avoimeksi, tulemme näyttäneeksi itsestämme oman aidoimman ja puhtaimman osan itsestämme. Samalla tuomme haavoittuvuutemme ja keskeneräisyytemme toisten näkyville.

Haavoittuvuutta ja keskeneräisyyttä niin monia pelkää paljastaa itsestään. Mutta rakas, sinä varmasti tiedät, että silloin et ole täysin oma itsesi, jos et uskalla aidosti näyttää tunteitasi ja sisintäsi muille.

Haavoittuvuus on hyvä asia, koska silloin olemme aidoimmillamme. Ei sitä tarvitse pelätä eikä hävetä.

Runotyttö oli niin rohkea, että hän raapusti osan runoistaan yksiin kansiin. Hän teki runokirjan rakkaudesta. Herkästä. Ihanasta. Intohimoisesta. Raivoavasta rakkaudesta. Suoraa, rohkeaa ja moniulotteista rakkausrunojen tulkintaa.

Nuorena, hupsuna, viattomana, runotyttö luuli maailman olevan avoin kaikelle. Ei se sitä ollut. Turhat kuvitelmat ja haaveet. Runotyttö sai niellä karvasta kalkkia.

Runotyttö taas kerran tuumaili…

Tuli havainneeksi…

Ihmisten sydämet eivät olleet vielä tarpeeksi auki rakkaudelle. Ihmiskunnalla on vielä paljon tekemistä rakkauden kanssa, jotta voimme elää pyyteettömässä rakkaudessa, sovussa ja ykseydessä kaikkien kanssa.

Monet kirjailijat pelkäävät sitä, että jonain päivänä he eivät enää kykene kirjoittamaan. Valkoisen paperin tyhjä paino, on kirjailijoiden pahin pelko. Runotyttö oli sen kokenut ja tiesi mistä siinä oli kyse.

Voi kuulkaas, hän yritti ja yritti, eikä sanaakaan paperille piirtynyt. Pelkkä valkoinen tyhjä paperi odotti sanoja, sanoja, joita ei saapunut.

Kauhistuttava tilanne. Järkytys, kun hän huomaa, ettei ehkä enää koskaan kykenisi kirjoittamaan. Se raastava tunne ja sydäntä riipaiseva onttouden tunne sydämessä, kun hän ymmärsi menettäneensä itselle jotain niin tärkeää ja rakasta.

Haikein mielin hän totesi tilanteen, ja heitti jäähyväiset kirjoittamiselle. Onneksi tilannetta helpottamassa oli kaikki muu ihana luova toiminta. Runotyttö saattoi vain hyväksyä tilanteen ja odottaa, että josko vielä jonain päivänä kykenisi kirjoittamaan.

Vuodet vierivät ja luovuus kukoisti. Vapaa-ajallaan runotyttö keskittyi kehittämään henkistä puoltaan ja viilaamaan luovia kädentaitojaan. Haave kirjan kirjoittamisesta ei koskaan hiipunut.

Eräänä päivänä enkelit ilmoittivat hänelle enkelikanavoinnin aikana, että hänen sisällään on kirja, joka tulee kanavoida ulos. Runotyttö oli kuin puusta päähän saanut. Niin… mikä kirja?

Samalla hän ilmoitti yläkerran väelle…

En tahdo. En tiedä haluanko ja uskallanko.

Sen verran tuoreessa ja verestävillä haavoilla hänen sydämensä oli vielä runokirjan jäljiltä. Epäonnistumisenpelko ja kauhu tyhjän paperin painosta painoivat hänen mieltään.

Parhaat ideat tulevat meditoidessa. Kyllä. Siitä se ajatus lähti. Runotytön enkelit ja muut valonauttajat tietävät, että kunhan se istuu alas meditoimaan, niin silloin me enkelit saavumme paikalle. He tietävät miten tämän tyypin kanssa toimitaan. Ihan mahtavaa.

Niin lamppu syttyi ja runotyttö tajusi jotain, mikä olisi pitänyt tajuta jo aikoja sitten. Harmitteli vain sitä, miksi häneltä meni niin kauan tajuta ja nähdä niin yksinkertainen, selkeä asia.

Ihminen on ihminen eikä auta harmitella. Runotyttö luottaa johdatukseen ja siihen, että asiat tapahtuvat juuri oikeaan aikaan. Kaikki on täydellistä juuri siinä hetkessä.

Runotyttö teki tietoisen päätöksen toteuttaa kirjahaaveensa. Samalla hän päätti, että menkööt vuosi, kaksi, kolme, viisi tai kymmenen vuotta, niin hän tekee sen. Ihan sama kuinka kauan hänellä hommaan menee, hän tekee sen, minkä on itselle luvannut.

 

Runokirjasta käsityökirjaan

Runotytön matka runojen rustailusta käsityökirjaan on ollut pitkä. Käsityökirjan tekeminen on ihan eri asia kuin runojen rustailu tai romaanin kirjoittaminen, sen runotyttö tiesi.

Tulossa oleva käsityökirja ei suinkaan ole runotytön esikoisteos. Runokirja ” Sydän rakastaa ” oli hänen esikoisteoksensa, omakustanteena about miekka ja kypärä.

Usko omaan unelmaan ja sen toteutumiseen on ollut vahva. Kokoajan häntä on johdatettu. Enkelit vierellä ovat valaneet uskoa ja toivoa, vahvistaneet ja ylläpitäneet hänen luottamustaan silloin, kun se on horjunut.

Ei voisi enkeleitä parempia yhteistyökumppaneita toivoa. On ollut ihanaa ja antoisaa työskennellä näiden kavereiden kanssa.

Pyyteetön rakkaus ja usko, mitä enkelit valavat suojatteihinsa, on jotain niin sydäntä lämmittävää. Enkelit tietävät, että runotytön itkettämiseen ei paljoa tarvita. Sydän tunnistaa rakkauden.

Enkeleiden rakkaus on puhdasta kultaa, niin ehdotonta ja pyyteetöntä. Niin sallivaa. Rakkaudessa sydän avautuu. Padot murtuvat, vuolaat kosket virtaavat ja pisarat putoilevat.

Nyt runotyttö uskaltautuu esittelemään runokirjansa sisältöä.

Pari otetta runokirjan sivuilta 35 ja 41.

 

 

 

Rakkaus on tunteista ihanin,

se ajatukset lentoon saattaa.

 

Amor pienoinen nuolensa ampuu,

aina se sydämeen osuu.

 

Kaiken se antaa ja kaiken se kestää,

kun rakkauden tauti sänkyyn kaataa.

 

Aivan uusi on kehonkieli,

kun sulosävelin rakkaus soi.

 

Usein moninaiset on rakkauden tiet,

suudelmin ne suljettu on.

 

 

 

 

 

Se hetki oli kaukana,

jolloin silmäsi loistivat yön kirkkaimpina tähtinä.

 

Ja minä istuin vierelläsi murtunein sydämin

ja siivin ruhjotuin.

 

Mitään pyytämättä kosketit sisimpääni,

annoit pisaran omastasi,

uskon ja toivon Eläväisen Merestä.

 

Tänään, kun istun yksin sinua muistellen,

siivet ojennettuina,

kiitän sinua rakkaudellani.

 

Lisää artikkeleita

Luova Valo

Luota unelmiisi

Jälleen yksisarviset tulevat muistuttamaan meitä unelmien tärkeydestä. Se, mitä yksisarvisista tiedän, niin he auttavat meitä toteuttamaan hyvinkin suuria unelmia. Siinä yksisarviset ovatkin mahtavia auttajia. He

Lue lisää »
Luova Valo

Oivaltava tietoisuus nro 25

Olemme itse vastuussa elämästämme ja siitä, mitä siinä kulloinkin tapahtuu. Emme voi syyttää muita valinnoistamme ja virheistämme. Emme myöskään voi ulkoistaa vastuuta itsemme ulkopuolelle. Olemme

Lue lisää »